Seksuaaliseen väkivaltaan tulee puuttua myös kriisikokousten välissä

Eilen illalla kirjoitin ajatuksiani Oulun hirveiden tekojen ympärillä käytävästä keskustelusta aika synkissä mietteissä. Juuri kun olin julkaisemassa tätä tekstiä, sain kuulla erinomaisen uutisen: oikeusministeri Antti Häkkänen on perustanut työryhmän laatimaan seksuaalirikoslain kokonaisuudistusta. Tämä hallitus ei kuitenkaan ehdi enää edistää asiaa, vaan se siirtyy seuraavalle eduskunnalle. Koska keskustelu tulee jatkumaan, julkaisen tekstini muuttuneesta tilanteesta huolimatta. Pessimismini muuttui kuitenkin varovaiseksi optimismiksi juuri julkaisuhetkellä.

Syksyllä 2015 olin mukana kirjoittamassa kirjettä pääministeri Juha Sipilälle. Pääministeri oli huolissaan seksuaalisesta väkivallasta, koska Kempeleellä oli vähän aikaisemmin raiskattu 14-vuotias tyttö ja tekijöiksi epäiltiin kahta ulkomaalaista miestä. Sipilä oli kutsunut koolle kriisikokouksen asian selvittämiseksi. Se oli ennenkuulumatonta. Koskaan aikaisemmin koko Suomen historian aikana naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ei oltu otettu näin vakavasti.

Pääministeri oli kertonut etsivänsä keinoja seksuaalisen väkivallan ehkäisemiseksi. Olin Naisasialiitto Unionin puheenjohtaja ja Unionilla oli pääministerille montakin hyvää ehdotusta. Onhan Unioni asiantuntija asiassa. Se on muun muassa perustanut Suomen ensimmäisen raiskauskriisikeskuksen ja ollut vaikuttamassa siihen, että avioliitossa tapahtuva raiskaus muutettiin Suomessa rikolliseksi vuonna 1994.

Kirjeessä esitimme pääministerille viisi keinoa, joilla seksuaalista väkivaltaa voidaan asiantuntijatiedon valossa ehkäistä, alkaen seksuaalirikoslain kokonaisuudistuksesta ja päättyen velvoitteeseen järjestää ihmisoikeus- ja tasa-arvokasvatusta kaikilla hallinnon aloilla.

Pääministeri kiitti meitä kirjeestä. Yhtään esittämistämme toimista ei kuitenkaan ole toteutettu tähän päivään mennessä. Ainoa seuraus Kempeleen kriisikokouksesta oli turvapaikanhakijoita koskevan lainsäädännön kiristäminen heti alkuvuodesta 2016.

Nyt neljä vuotta myöhemmin tilanne toistuu turhauttavan samankaltaisena. Kriisikokous on kutsuttu jälleen koolle. Jälleen kerran on esitetty turvapaikanhakijoita, ulkomaalaisia ja kaksoiskansalaisia koskevan lainsäädännön kiristämistä. Tälläkään kertaa itse seksuaalirikoksia koskevaan lainsäädäntöön, tai seksuaalista väkivaltaa ehkäiseviin toimenpiteisiin ja niiden rahoitukseen, ei ollut ennen tämän tekstin julkaisua esitetty valtakunnan korkeimmalta tasolta muutoksia.

Ja tälläkin kertaa toimittajat kirjoittavat kolumneja siitä, että turvapaikanhakijoiden rikollisuudesta ei puhuta riittävästi. Todellisuudessa seksuaalirikosten tekijöiden ulkomaalaisuudesta on puhuttu viimeiset neljä vuotta monta kertaa enemmän kuin olemme puhuneet seksuaalisesta väkivallasta.

Seksuaalista väkivaltaa ehkäistään kun puututaan seksuaaliseen väkivaltaan. Esimerkiksi seuraavilla keinoilla:

Seksuaalirikoslainsäädäntö tulee uudistaa kokonaisuudessaan itsemääräämisoikeutta kunnioittavaksi.

Raiskauksen tunnusmerkistön tulee perustua suostumuksen puutteeseen.

Tahdonvastainen yhdyntä toimintakyvyttömän kanssa tulee tuomita raiskauksena, ei hyväksikäyttönä.

Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö tulee käsitellä jatkossa aina raiskauksena, nyt näin ei ole.

Uhrin asemaa tulee parantaa oikeusprosessissa esitutkintavaiheesta oikeussaliin asti.

Seksuaalisen väkivallan syitä tulee tutkia, ei olettaa.

Väkivallan uhkaa tai väkivaltaa kokeneiden matalan kynnyksen palveluihin tulee ohjata riittävästi rahaa. Nyt määrä ei vastaa tarpeeseen.

Seksuaalisen väkivallan ehkäisy ja uhrien auttaminen ei saa olla yksin kolmannen sektorin vastuulla, sillä järjestöjen rahoitus on epävakaata ja projektiluonteista.

Palvelujen tulee olla tarjolla koko Suomessa. Nyt väkivaltaa tai sen uhkaa kokeneet ovat eriarvoisessa asemassa riippuen siitä, missä he asuvat. Turvakodit ja raiskauskriisikeskukset ovat monelle liian kaukana.

Ihmisoikeus- ja tasa-arvokasvatusta tulee olla velvoite järjestää kaikilla aloilla varhaiskasvatuksesta toisen asteen opintoihin, kuten myös kaikissa palveluissa terveydenhuollosta nuorisotyöhön ja vastaanottokeskuksiin.

Muun muassa näitä toimenpiteitä seksuaalista väkivaltaa koskevan auttamis- ja vaikuttamistyön asiantuntijat ja feministiset toimijat ovat vaatineet jo vuosia.

Siksi viimeaikaiset ulostulot loukkaavat. Mahdollisuus ehkäistä seksuaalista väkivaltaa ja tarttua asiantuntijoiden esittämiin keinoihin on ollut olemassa myös Kempeleen ja Oulun kriisikokousten välisenä aikana.

Poliittinen paniikki, joka syntyy joka kerta kun tekijänä on ulkomaalainen mies, mitätöi kaikki ne tuhannet seksuaalisen väkivallan kokemukset, joista liian moni nainen Suomessa voisi kertoa joka päivä. Kenenkään kokemus seksuaalisesta väkivallasta ei ole lainattavissa populistisen vaalikamppailun pelinappulaksi.

Vaaralliseksi populismi muuttuu, kun hätiköidyt poliittiset kannanotot johtavat turvattomuuden lisääntymiseen. Ulkomaalaisviha ei saa määritellä sitä raamia, jossa seksuaalisesta väkivallasta puhutaan ja jossa siihen puututaan. Jos halutaan estää Suomeen saapuneiden turvapaikanhakijoiden syyllistyminen rikoksiin, ei toimettomia nuoria miehiä tule sysätä tilanteeseen, jossa heillä ei ole mitään menetettävää.

Todellinen työ seksuaalisen väkivallan estämiseksi ei valitettavasti tarjoa poliittisia irtopisteitä. Se on hidasta, pitkäjänteistä ja taloudellisia resursseja vaativaa asiantuntijatyötä, jossa toimiva lainsäädäntö vastaa rikoksista rankaisemisesta, mutta toimiva sosiaalipolitiikka niiden ehkäisemisestä.

Keinot ehkäistä väkivaltaa ovat pääosin samat riippumatta siitä onko tekijä suomalainen vai ulkomaalainen. Epämieluisa totuus on, että seksuaalirikoksissa sukupuoli yhdistää tekijöitä heidän etnistä taustaansa enemmän.

Kirjoituksen julkaisun jälkeen oikeusministeri Antti Häkkänen kertoi perustaneensa työryhmän valmistelemaan seksuaalirikoslain kokonaisuudistusta. Työ jää seuraavalle eduskunnalle, joten keskustelu aiheesta tulee vielä jatkumaan, toivottavasti jatkossa enemmän seksuaalisen väkivallan asiantuntijoita ja uhreja kuunnellen.