Valtuustopuhe: "Sovinto on muistamista" – punavankien muistomerkistä

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut,

Kun muutin Helsinkiin, olin 9-vuotias. Opin heti ensimmäisen vuoden aikana, että 1980-luvun Helsinki oli hyvin jakautunut. Oli Pitkäsilta ja sen kaksi puolta. Me asuimme Kalliossa, mutta kävin kouluni Kaisaniemessä. Ylitin tuon Pitkänsillan piirtämän poliittisen, kulttuurisen ja sosiaalisen rajan joka päivä. Se jakoi kaupungin yhä 80-luvulla punaisiin ja valkoisiin perheisiin, sukuihin, kauppoihin, pankkeihin, kulttuureihin ja leikkikavereihin. Koulun pihalla jakolinjat tulivat selväksi ja ne välittyivät meille lapsille, koska edellisten sukupolvien kärsimys oli yhä liian lähellä ja sukujen trauma välittyi meille eteenpäin vielä kolmannessa ja neljännessä sukupolvessa.

Tuo Helsinki oli henkiseltä ilmapiiriltään sisäänpäinkääntynyt ja eriarvoinen. Toivon, että Helsinki vuonna 2018, 100 vuotta sisällissodan jälkeen, on henkiseltä ilmapiiriltään toisenlainen. Avoimempi, luottavaisempi ja viisaampi. Toivon, että osaamme päästää irti toiseuttavista ja jakavista jakolinjoista, tunnistaisimme mitkä ovat aikamme jakolinjoja ja eriytymisen uhkia ja pyrkisimme aidosti sovintoon. 

Sovinto ei kuitenkaan ole unohtamista, sovinto on muistamista. Ja tuon muistamisen tulee jatkua myös tämän muistovuoden jälkeen.

Suomen sisällissodan aikaiset sotavankileirit ovat olleet Euroopan ensimmäisiä keskitysleirejä. Silti tämä erityinen ja surullinen historia tunnetaan meillä yhä huonosti. Kollektiivisen muistin kannalta olennaista on, että se historia, jota emme halua unohtaa, on läsnä yhteisessä julkisessa, jaetussa tilassamme.

Yksi esimerkki kaupungista, joka muistaa ja on tehnyt muistamisesta osan kaupungin elävää nykyaikaa, on Berliini. Meillä on vielä tehtävää, että pystyisimme katsomaan ja käsittelemään omaa menneisyyttämme yhtä suurella viisaudella.

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut,

Yrjö Hakasen aloite Santahaminan joukkohautaan haudattujen 1318 nyt nimettömien sotavankien nimien tuomisesta näkyviksi tarkoittaisi pientä, mutta sovinnon näkökulmasta tärkeää elettä yhteisen historiamme muistamiseksi.

Santahaminan hauta on yksi Suomen suurimmista sotavankien muistomerkeistä. Sinne on haudattu lähes kaikki Helsingin vankileireillä kuolleet. Arkkuja on haudassa päällekkäin kolmekerroksisissa riveissä ja hautojen yhteispituus on hautaamishetkellä ollut noin 300 metriä. Kuvailen tätä, jotta ymmärtäisimme, minkälaisesta muistomerkistä ja historiallisesta tapahtumasta on kyse.

Vaikka hauta on tällä hetkellä suuren yleisön ulottumattomissa, on näiden ihmisten hautapaikka silti olemassa ja paikannettavissa. Heidän kohtaloidensa muistamiseen puolustusvoimien käytössä oleva saari ei ole ollenkaan huono valinta. 

Kun luen kulttuuri- ja vapaa-ajan lautakunnan lausunnosta, että kaikenlainen muistaminen on ylipäänsä resurssien ulottumattomissa käy selväksi, että Kaupunginmuseon toimintarahat ovat liian pienet. Valitettavasti vaikuttaa kuitenkin siltä, että tässä hyvin pienestä, muutaman tuhannen euron kustannuksesta on tehty ylittämätön este. Syitä sille on vaikea ymmärtää. Suomen sotavankihistoria on yksi häpeällisimmistä tapahtumista historiassamme, eikä sen muistaminen ole verrattavissa mihin tahansa muistolaattahankkeeseen.

Kannatan Vasemmistoliiton pontta siitä, että vankileireillä kuolleiden nimet saatetaan tavalla tai toisella tiedoksi muistomerkin yhteydessä, yhteistyössä muun muassa Puolustusvoimien kanssa. Sotavankien muistomerkeissä ei ole kyse poliittisen vasemmiston muistomerkeistä. Muistamisen tehtävä on meidän kaikkien yhteinen. Toivon ponnelle tukea yli puoluerajojen.