Saako tasa-arvo maksaa?

Alkuvuonna on puhuttu paljon tasa-arvosta. Kokoomus ajoi sen nimissä perhepakettia, joka olisi kiintiöittänyt kotihoidontuen ja leikannut subjektiivista päivähoito-oikeutta. Demarit vannoivat, etteivät lepää ennen kuin palkkatasa-arvo on saavutettu, mutta lisäsivät, että ensin pitää olla palkkatasa-arvo ja vasta sitten voidaan puhua hoivavastuun jakamisesta.

Suomessa vieraillut Ruotsin feministisen puolueen puheenjohtaja Gudrun Schyman nosti esiin tasa-arvopolitiikan isoimman ongelman: oletetun yksimielisyyden. Kaikkihan ajattelevat, että tasa-arvo on oikea päämäärä. Todellisuudessa puolueet ovat eri mieltä siitä, miten tasa-arvoa tulisi edistää. On silti erikoista, että puolueiden erot tuo esiin juuri perhepolitiikka. Ovathan lähes kaikki puolueet yksimielisiä esimerkiksi siitä, että vanhempainvapaita tasaava 6+6+6-malli on parempi kuin muut käytettävissä olevat keinot.

Sen toteutus vain vaatisi rahaa. Niinpä tilalle löytyy pienempiä ja halvempia projekteja.

Sellainen oli idea kotihoidontuen kiintiöinnistä. Kiintiöiminen olisi tuonut tasa-arvoa lähinnä naisille, joilla on työ johon palata. Loput olisivat siirtyneet yhdeltä tuelta toiselle – kotoa työttömiksi. Isät eivät olisi jääneet kotiin juurikaan aiempaa enemmän, edes hallituksen omien laskelmien mukaan. Subjektiivisen päivähoidon rajoittamiseen sidottuna esitykseltä katosi viimeinenkin uskottavuus tasa-arvoprojektina.

Toinen on demareiden lupaus palkkatasa-arvosta. Kun palkkaerot ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana kaventuneet noin prosentin, demarit lupaavat paljon. Jäi epäselväksi millä keinoin palkkaeroja kavennettaisiin, jos hoivavastuuta ei jaeta. Sen epätasainen jakautuminen kun pitää yllä niin alojen segregaatiota kuin naisten heikompaa urakehitystä ja pienempiä palkkoja. Siksi palkkaeroja ei kuitata pelkillä matalapalkka-aloille suunnatuilla palkankorotuksilla.

Kolmas on vaatimus siitä, että vanhemmuuden kustannukset siirretään työnantajilta valtiolle. Kuluista suurimman osan maksaa Kela. Jäljelle jäävien kustannusten siirtäminen työnantajilta valtiolle on toki politiikkaa mutta ei tasa-arvopolitiikkaa.

Aloite, josta ei puhuta, on 6+6+6-malli. Se helpottaisi työn ja perhe-elämän yhdistämistä, veisi isät kotiin ja äidit töihin, tasaisi vanhemmuuden kustannukset ja lisäisi palkkatasa-arvoa. Puolueet ajavat muita poliittisia päämääriään (talouskasvu, vaalivoitto, yritysten maksutaakan kevennys) tasa-arvon nimissä, mutta oikeaan tasa-arvoon ei löydy rahaa.

Mutta baby steps. Eikö tasa-arvoa kannata edistää edes pikku askelin?

Ei, sillä naisilla ei ole varaa odottaa. Työ- ja perhepoliittinen vyyhti pitää naiset sivuraiteella läpi elämänsä. Heitä kampittavat niin suurempi hoivavastuu kuin siitä seuraavat pienemmät palkat, pätkä- ja silpputyöt, työllistymisen vaikeus ja heikompi urakehitys. Rakenteet, jotka syrjäyttävät valtaväestön naisia, vievät etnisiin vähemmistöihin kuuluvilta naisilta usein vielä enemmän. Eläkelaskelma kertoo surullista tarinaa koko työelämän mittaisesta syrjinnästä.

Puuhastelu kosmeettisten muutosten parissa ohjaa sivuun päämäärästä: kaikkien oikeudesta tasa-arvoiseen elämään.

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran feministisetvaalit.fi -blogissa 24.2.2015.