Myös minä

Olen yksi niistä, joka ei pystynyt kirjoittamaan päivitykseensä: myös minä. Aloitin monta kertaa, mutta häpeä esti minua kirjoittamasta. Sillä jos ei häpeä, niin mikä sitten? Kokemukseni on yksityinen, mutta niinhän erot, sairaudet, pelot ja unelmatkin ovat. Miksi pystyn puhumaan niistä, mutta en tästä?

Tehokkain tapa alistaa ihmistä on saada hänet tuntemaan häpeää omasta kaltoinkohtelustaan.

Olin 15. Olin ystäväni luona yötä. Vieressäni nukkui mies, johon joitain tunteja aikaisemmin olin ajatellut vähän ihastuneeni. Hän oli aikuinen, minä lapsi, mutta en ajatellut sitä silloin. Nyt itse aikuisena en pysty muuta ajattelemaankaan.

Sanoin, että saat nukkua siinä, mutta hän ei halunnut nukkua vaan herätti minut yöllä.

En uskaltanut nousta ja lähteä, koska en halunnut herättää muita, huolestuttaa ketään, saapua kotiin keskellä yötä. Miksi olet niin helvetin tunnollinen, tekee mieli huutaa nyt, ja ottaa se epävarma nuori tyttö syleilyyn.

Mitä tapahtui on samaan aikaan olemassa ja ei ole. Sille ei ole sanoja, joita haluaisin jakaa. On vain se, mitä itse sanoin: epävarma ei, mutta silti ei, sekä raja, jonka toinen ylitti. Myöhemmin mies kertoi, ettei halua enää tavata, koska ei ole kiinnostunut tytöistä, jotka eivät halua seksiä.

Mies jäi yhdeksi niistä, joiden teot eivät koskaan päädy rikostilastoihin. En saanut sanotuksi mitään silloin, enkä ole sanonut mitään sen jälkeenkään. Puhun julkisesti seksuaalisesta väkivallasta, mutta itselleni en osaa olla vieläkään rehellinen. En täysin ymmärrä, että vastuu ei ollut minun, vaikka en kävellyt pois. Siitä on nyt 27 vuotta. Hiljaisuuden lopettaminen pelottaa.

Maailman tavallisin suomalainen nimi. Olen hakenut sitä verkosta aina joskus. Yrittänyt tunnistaa kasvoja kuvista. Päätynyt miettimään niitä kuvissa näkyviä tuntemattomia miehiä, perheidensä kanssa. Jos kukaan heistä ei ole juuri hän, tarkoittaako se, että kukaan heistä ei olisi koskaan tehnyt samaa?

Nyt pyörivässä kampanjassa ei ole kyse vain seksuaalisesta ahdistelusta vaan myös väkivallasta. Kokemusten valtava ja joka tunti lisääntyvä määrä synnyttää uudelta tuntuvaa turvallisuutta ja solidaarisuutta. En tiedä vaikuttaako se väkivallan tekijöihin, mutta se vaikuttaa väkivallan kokijoihin valamalla uskoa siihen, että hiljaisuus on rikottavissa.

Samalla kokemusten julkinen jakaminen voi saada tuntemaan yksinäisyyttä. Moni vanha kokemus nousee pintaan. Kuulemme todennäköisesti vähemmän niistä, jotka ovat taipuneet painostukseen tai hävinneet kamppailun ja niistä, joiden kokemus on liian kipeä jaettavaksi. Moni ei kirjoita ja voi paremmin hiljaisuudessa. Kenelläkään ei ole velvollisuutta jakaa omaa kokemustaan. Mutta myös tunne siitä, että kokemustaan ei voi jakaa voi olla kipeä ja vaikea.

Kaikesta en ole ollut hiljaa. Olen puhunut ystävän aikuisista sukulaisista, jotka esittelivät pornolehtiä kymmenvuotiaille. Siitä, että olin lapsena poliisiasemalla tunnistamassa Linnanmäen kallioilta haettuja riviin järjestettyjä itsensäpaljastajia, koska yksi oli lähtenyt seuraamaan minua ja ystäviäni. Olen kertonut miehestä, joka työnsi kätensä jalkojeni väliin keskellä katua Helsingissä, kun olin teini. Naapuriperheen isästä, joka vaihto-oppilasvuotena Ranskassa suuteli väkisin, kun hänen vaimonsa ei ollut katsomassa. Opiskelijamiehestä uudella ylioppilastalolla, joka pyysi mukaan kotiinsa ja haukkui huoraksi kun en lähtenyt.

Olen kertonut miehistä, jotka haukkuvat minua samoilla sanoilla vihaposteissaan joka kerta, kun avaan suuni julkisesti ja toivovat, että tulisin raiskatuksi, jotta ottaisin opikseni. Ja kaikista muista kymmenistä ellei sadoista kerroista, kun joku on käpälöinyt, kommentoinut, loukannut vain siksi, että olen tyttö, nainen, alistettavissa.

Sen kieltäminen, että tekijät ovat systemaattisesti miehiä, ovat historiallisesti aina olleet miehiä ja ovat yhä miehiä, on kuin vielä yksi epätoivottu käsi vartalolla. Naisiin kohdistuva seksuaalinen ahdistelu ja väkivalta on järjestelmällistä ja toistuvaa. Se on ikiaikainen kontrollin ja vallankäytön väline sodassa ja rauhassa. Keino häpäistä ja hiljentää häpeään.

Sinä mies, joka kirjoitat: tämä koskee kaikkia. Olet erehtynyt. Et tiedä mistä puhut. Tämä kokemus on minun ja erilainen siten kuin jokaisen henkilökohtainen kokemus häirinnästä on. Mutta yleisenä kokemuksena se on kaikkien niiden, jotka elävät tyttöinä tai tulevat nähdyksi sellaisina. Se on jokaisen aikuisen naisen, joka joutuu haavoittuvaan asemaan: asunnottomana, vammaisena, sairaalassa, vastaanottokeskuksessa, sodassa. Se on jokaisen transmiehen, homon tai sukupuoleltaan tai seksuaalisuudeltaan sinusta erilaisen kokemus. Jokaisen, joka tietää, ettei ole 'kaikki maailman ihmiset'. Joka ei koe samaa kerran, vaan toistuvasti, koska on aina se heikompi tai tulee kohdelluksi sellaisena. Joka on sisäistänyt toistuvalla kaltoinkohtelulla häpeän siitä, että on vääränlainen, vähempiarvoinen, ehkä itse syyllinen. Joka epäilee itseään ja suostuu siksi vaikenemaan kun jokin satuttaa riittävän syvältä. Tätä kokemusta en jaa kanssasi.

Tämä on kirjoitettu sille tytölle, joka olin, ja sille, jota en tunne, mutta joka ehkä tänään kokee samaa. Joka ei tiedä, mitä tehdä. Mutta joka on oppinut loputtoman toiston kautta tuntemaan häpeää tai vastuuta siitä, mihin ei ole voinut vaikuttaa, sisäistämään sen. En tiedä, mitä sille tunteelle voi tehdä, mutta apua siihen saa. Sen tiedän, että kukaan ei ole tuon tunteen kanssa yksin.

___

Jos kampanja nostaa esiin muistoja, tai muuten haluat puhua kokemastasi ahdistelusta tai väkivallasta, ota yhteyttä Naisten linjaan, www.naistenlinja.fi ja p. 0800 02400. Vertaisten tuki auttaa ja apua saa ja kannattaa hakea.

Lisäys 18.10.: Haluan lisätä, että sain itse julkaisupäätöksen tekemiseen tukea
väkivalta- ja terapiatyön ammattilaisilta ja ehdin miettiä, miksi osallistun ja mitä vaikutuksia sillä voi olla. Muista, että mitään ei tarvitse jakaa julkisesti, eikä kampanjaan ole velvollisuutta osallistua. Tilaisuuksia hiljaisuuden murtamiseen tulee vielä ja oikea hetki ja yhteisö siihen voi olla jossain ihan muualla kuin sosiaalisessa mediassa.