Hallitus pelaa vaarallista peliä horjuttaessaan ihmisoikeussopimusten asemaa

On häpeällistä, että hallitus päätti viime töinään lähteä Tanskan tielle, ja selvittää voisiko Suomi muuttaa tulkintojaan kansainvälisistä ihmisoikeussopimuksista tiukemmiksi. Siis tavalla, jonka tähän asti on katsottu rikkovan ihmisten perustavanlaatuisia oikeuksia.

Tämä on erittäin vaarallinen kehityssuunta. Hallitus toteuttaa päätöksellään eduskunnan jyrkimmän maahanmuuttovastaisen siiven politiikkaa.

Sisäministeri Kai Mykkänen vetoaa asiassa "kansan oikeustajuun", mutta ilmassa ei ole mitään merkkejä sitä, että mainittu kansa tarkoittaisi ketään muita kuin sosiaalisen median rasistista siipeä, joka äänekkyydestään huolimatta on marginaalinen ryhmä. Maahanmuuttovihamielisille tahoille hallituksen päätös on voitto, sillä ihmisarvolle ja inhimillisyydelle nojaavien sopimusten horjuttaminen kuuluu rasistisen oikeistopopulismin agendalle läpi Euroopan.

Kun presidentti Niinistö tällä viikolla toisti toiveensa, että ihmisoikeussopimusten tulkinnat otettaisiin Suomessa tarkasteluun, hän sanoi että sopimukset ”lyövät esteen sille, että voimakkaat yhteiskunnan reaktiot olisivat mahdollisia, jos niitä joku haluaisi”.

Kansainvälisten sopimusten on tarkoituskin lyödä este voimakkaille yhteiskunnan reaktioille. Sopimukset on betonoitu kestämään yli vaalikausien, jotta poliittisen ilmapiirin muutokset eivät toistamiseen vaarantaisi kaikille kuuluvia ihmisoikeuksia tavalla, jonka olemme jo kerran saaneet Euroopassa kokea. On presidentti Niinistöltä naiivia sinisilmäisyyttä kuvitella, että sopimusten avaaminen tehtäisiin nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä ilman vakavia seurauksia.

On sekä presidentiltä että hallitukselta valheellista esittää, että sopimukset tulisi avata keskusteltavaksi siksi, että niitä tulkitaan nyt liian väljästi. Suomi on sitoutunut valtiosäännön ihmisoikeusmyönteiseen tulkintaan, mutta se on jo nyt useamman vuoden ajan rapauttanut tätä periaatetta. Monet oikeusoppineet ja siirtolaisuuspolitiikan asiantuntijat ovat olleet huolissaan siitä voidaanko sanoa, että sopimusten ihmisoikeuksia suojeleva henki nykyään toteutuu kuten on tarkoitettu.

On myös valheellista esittää, että sopimuksia ei ole tehty nykyisen kaltaista siirtolaisuusliikettä varten. Kaikki merkittävimmät maahanmuuttoa koskevat sopimukset on tehty toisesta maailmansodasta toipuvassa Euroopassa, jossa oli sodan jälkeen liikkeellä 11 miljoonaa pakolaista. Verrataan tätä nykypäivään, jossa vuoden 2014 jälkeen Eurooppaan on tullut vain 1,8 miljoonaa pakolaista.

Helsingin Sanomat kysyi valtiosäännön asiantuntijoita, mikä on Suomen todellinen liikkumavara kansainvälisten sopimusten tulkinnassa. Haastattelussa kansainvälisen oikeuden ja ihmisoikeuksien professori Martin Scheinin totesi, ettei liikkumavaraa ole, eikä Suomi ole hänen arvionsa mukaan ylitulkinnut kansainvälisiä sopimuksia. Sen sijaan ”jotkut valtiot rikkovat sopimuksia ja lähettävät yksittäisissä tapauksissa ihmisiä kuolemanvaaraan, mutta ei ole tietenkään kestävää seurata näitä valtioita”.

Ei kestävää, eikä Tanskan, Puolan ja Unkarin malli ole se suunta, joka Suomen tulisi ottaa.

Samassa jutussa valtiosääntöoikeuden professori Tuomas Ojanen ja kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemi muistuttavat lisäksi, että Suomi ei voi yksipuolisesti muuttaa sopimuksia tai niiden tulkintaa. Kansainvälisiin sopimuksiin sitoutumalla Suomi on sitoutunut siihen, että sopimusten tulkinnat muotoutuvat kansainvälisten tuomioistuinten tai muiden valvontaelinten käytännön pohjalta.

Hallitus pelaa päätöksellään vaarallista, populistista peliä. Vaikka selvityksessä kävisi ilmi, että liikkumavaraa ihmisoikeussopimusten tulkinnassa ei ole, on jo tällä päätöksellä horjutettu sopimusten yleistä hyväksyttävyyttä valtakunnan korkeimmalta taholta. Sellaiseen meillä kenelläkään ei luulisi olevan varaa. Ihmisoikeussopimukset kun ovat olemassa myös meitä itseämme varten. Euroopan tilanne osoittaa jo nyt, että käden ojentaminen oikeistopopulismille on tulevaisuutta tuhoava tie.

Seksuaaliseen väkivaltaan tulee puuttua myös kriisikokousten välissä

Eilen illalla kirjoitin ajatuksiani Oulun hirveiden tekojen ympärillä käytävästä keskustelusta aika synkissä mietteissä. Juuri kun olin julkaisemassa tätä tekstiä, sain kuulla erinomaisen uutisen: oikeusministeri Antti Häkkänen on perustanut työryhmän laatimaan seksuaalirikoslain kokonaisuudistusta. Tämä hallitus ei kuitenkaan ehdi enää edistää asiaa, vaan se siirtyy seuraavalle eduskunnalle. Koska keskustelu tulee jatkumaan, julkaisen tekstini muuttuneesta tilanteesta huolimatta. Pessimismini muuttui kuitenkin varovaiseksi optimismiksi juuri julkaisuhetkellä.

Syksyllä 2015 olin mukana kirjoittamassa kirjettä pääministeri Juha Sipilälle. Pääministeri oli huolissaan seksuaalisesta väkivallasta, koska Kempeleellä oli vähän aikaisemmin raiskattu 14-vuotias tyttö ja tekijöiksi epäiltiin kahta ulkomaalaista miestä. Sipilä oli kutsunut koolle kriisikokouksen asian selvittämiseksi. Se oli ennenkuulumatonta. Koskaan aikaisemmin koko Suomen historian aikana naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ei oltu otettu näin vakavasti.

Pääministeri oli kertonut etsivänsä keinoja seksuaalisen väkivallan ehkäisemiseksi. Olin Naisasialiitto Unionin puheenjohtaja ja Unionilla oli pääministerille montakin hyvää ehdotusta. Onhan Unioni asiantuntija asiassa. Se on muun muassa perustanut Suomen ensimmäisen raiskauskriisikeskuksen ja ollut vaikuttamassa siihen, että avioliitossa tapahtuva raiskaus muutettiin Suomessa rikolliseksi vuonna 1994.

Kirjeessä esitimme pääministerille viisi keinoa, joilla seksuaalista väkivaltaa voidaan asiantuntijatiedon valossa ehkäistä, alkaen seksuaalirikoslain kokonaisuudistuksesta ja päättyen velvoitteeseen järjestää ihmisoikeus- ja tasa-arvokasvatusta kaikilla hallinnon aloilla.

Pääministeri kiitti meitä kirjeestä. Yhtään esittämistämme toimista ei kuitenkaan ole toteutettu tähän päivään mennessä. Ainoa seuraus Kempeleen kriisikokouksesta oli turvapaikanhakijoita koskevan lainsäädännön kiristäminen heti alkuvuodesta 2016.

Nyt neljä vuotta myöhemmin tilanne toistuu turhauttavan samankaltaisena. Kriisikokous on kutsuttu jälleen koolle. Jälleen kerran on esitetty turvapaikanhakijoita, ulkomaalaisia ja kaksoiskansalaisia koskevan lainsäädännön kiristämistä. Tälläkään kertaa itse seksuaalirikoksia koskevaan lainsäädäntöön, tai seksuaalista väkivaltaa ehkäiseviin toimenpiteisiin ja niiden rahoitukseen, ei ollut ennen tämän tekstin julkaisua esitetty valtakunnan korkeimmalta tasolta muutoksia.

Ja tälläkin kertaa toimittajat kirjoittavat kolumneja siitä, että turvapaikanhakijoiden rikollisuudesta ei puhuta riittävästi. Todellisuudessa seksuaalirikosten tekijöiden ulkomaalaisuudesta on puhuttu viimeiset neljä vuotta monta kertaa enemmän kuin olemme puhuneet seksuaalisesta väkivallasta.

Seksuaalista väkivaltaa ehkäistään kun puututaan seksuaaliseen väkivaltaan. Esimerkiksi seuraavilla keinoilla:

Seksuaalirikoslainsäädäntö tulee uudistaa kokonaisuudessaan itsemääräämisoikeutta kunnioittavaksi.

Raiskauksen tunnusmerkistön tulee perustua suostumuksen puutteeseen.

Tahdonvastainen yhdyntä toimintakyvyttömän kanssa tulee tuomita raiskauksena, ei hyväksikäyttönä.

Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö tulee käsitellä jatkossa aina raiskauksena, nyt näin ei ole.

Uhrin asemaa tulee parantaa oikeusprosessissa esitutkintavaiheesta oikeussaliin asti.

Seksuaalisen väkivallan syitä tulee tutkia, ei olettaa.

Väkivallan uhkaa tai väkivaltaa kokeneiden matalan kynnyksen palveluihin tulee ohjata riittävästi rahaa. Nyt määrä ei vastaa tarpeeseen.

Seksuaalisen väkivallan ehkäisy ja uhrien auttaminen ei saa olla yksin kolmannen sektorin vastuulla, sillä järjestöjen rahoitus on epävakaata ja projektiluonteista.

Palvelujen tulee olla tarjolla koko Suomessa. Nyt väkivaltaa tai sen uhkaa kokeneet ovat eriarvoisessa asemassa riippuen siitä, missä he asuvat. Turvakodit ja raiskauskriisikeskukset ovat monelle liian kaukana.

Ihmisoikeus- ja tasa-arvokasvatusta tulee olla velvoite järjestää kaikilla aloilla varhaiskasvatuksesta toisen asteen opintoihin, kuten myös kaikissa palveluissa terveydenhuollosta nuorisotyöhön ja vastaanottokeskuksiin.

Muun muassa näitä toimenpiteitä seksuaalista väkivaltaa koskevan auttamis- ja vaikuttamistyön asiantuntijat ja feministiset toimijat ovat vaatineet jo vuosia.

Siksi viimeaikaiset ulostulot loukkaavat. Mahdollisuus ehkäistä seksuaalista väkivaltaa ja tarttua asiantuntijoiden esittämiin keinoihin on ollut olemassa myös Kempeleen ja Oulun kriisikokousten välisenä aikana.

Poliittinen paniikki, joka syntyy joka kerta kun tekijänä on ulkomaalainen mies, mitätöi kaikki ne tuhannet seksuaalisen väkivallan kokemukset, joista liian moni nainen Suomessa voisi kertoa joka päivä. Kenenkään kokemus seksuaalisesta väkivallasta ei ole lainattavissa populistisen vaalikamppailun pelinappulaksi.

Vaaralliseksi populismi muuttuu, kun hätiköidyt poliittiset kannanotot johtavat turvattomuuden lisääntymiseen. Ulkomaalaisviha ei saa määritellä sitä raamia, jossa seksuaalisesta väkivallasta puhutaan ja jossa siihen puututaan. Jos halutaan estää Suomeen saapuneiden turvapaikanhakijoiden syyllistyminen rikoksiin, ei toimettomia nuoria miehiä tule sysätä tilanteeseen, jossa heillä ei ole mitään menetettävää.

Todellinen työ seksuaalisen väkivallan estämiseksi ei valitettavasti tarjoa poliittisia irtopisteitä. Se on hidasta, pitkäjänteistä ja taloudellisia resursseja vaativaa asiantuntijatyötä, jossa toimiva lainsäädäntö vastaa rikoksista rankaisemisesta, mutta toimiva sosiaalipolitiikka niiden ehkäisemisestä.

Keinot ehkäistä väkivaltaa ovat pääosin samat riippumatta siitä onko tekijä suomalainen vai ulkomaalainen. Epämieluisa totuus on, että seksuaalirikoksissa sukupuoli yhdistää tekijöitä heidän etnistä taustaansa enemmän.

Kirjoituksen julkaisun jälkeen oikeusministeri Antti Häkkänen kertoi perustaneensa työryhmän valmistelemaan seksuaalirikoslain kokonaisuudistusta. Työ jää seuraavalle eduskunnalle, joten keskustelu aiheesta tulee vielä jatkumaan, toivottavasti jatkossa enemmän seksuaalisen väkivallan asiantuntijoita ja uhreja kuunnellen.