Vaali-illan jälkeen

Vaaleista on kaksi päivää. Pienen levon jälkeen on mahdollista paremmin analysoida Feministisen puolueen vaalitulosta. Henkilökohtainen tulokseni 2399 ääntä on ensikertalaiselle tietysti hyvä ja nousi edellisvaaleista 842 äänellä. Olen äärimmäisen kiitollinen jokaisesta äänestä – mutta olimme asettaneet tavoitteemme vieläkin korkeammalle. Korkeammalle kuin ensimmäisissä eduskuntavaaleissa on lupa odottaa, mutta miksi osallistua, jos ei tosissaan pyri pääsemään läpi?

Kannatuksemme on ollut vahvinta Helsingissä ja orastavaa muualla maassa. Nyt kannatuksemme koko maassa pysyi suurinpiirtein samalla tasolla kuin ennenkin, vaikka olimme näissä vaaleissa mukana kaikissa vaalipiireissä, joista osassa vain yhdellä ehdokkaalla, eli valtakunnallisesti kannatus olisi voinut olla huonompikin. Mutta Helsingissä kannatuksemme heikkeni 0,6 prosenttiyksikköä (1,5 prosentista 0,9 prosenttiin) verrattuna kuntavaalitulokseen.

Arvioin, että Helsingin tulokseen on muutamia, osin päällekkäisiä syitä:

Vaaliliittomme tarkoitti, että osa äänestäjistä ei kokenut voivansa äänestää meitä. Tämä oli meillä tiedossa jo etukäteen, mutta vaikutus oli todennäköisesti suurempi kuin arvioimme. Muiden toimesta tapahtunut aktiivinen vaikuttaminen asiassa vahvisti vaaliliittoon liittyviä sekä perusteltuja että turhia pelkoja. Vaaliliittomme puolueista Piraatit nostivat kannatustaan, muilla se laski. Vaaliliitto tuntuu siis olleen myönteinen asia ainoastaan Piraattien kannattajille ja kielteinen kaikille muille. Lisäksi erot budjeteissa vaaliliiton sisällä tekivät vaaliliiton sisäisestä vaalista epätasaisen.

Suurin äänikato tapahtui silti ennakkoäänten ja vaalipäivän välillä – sen sijaan, että kannatuksemme olisi tässä välissä odotusten mukaisesti noussut, se putosi 0,3 prosenttiyksikköä. Juuri silloin kampanjamme oli suurimmassa nosteessa, ja saamamme kannustus suurta. Perussuomalaisten nousu gallupeissa kuitenkin tarkoitti, että äänestäjämme ryhmittyivät puolueista varmojen läpimenijöiden taakse. Kannustus ja tuki ei konkretisoitunut enää ääninä.

Kolmantena tekijänä tulokseen vaikutti listan pienuus. Vaaliliiton vuoksi pystyimme asettamaan seitsemän ehdokasta täyden 22 ehdokkaan listan sijaan. Meidän äänestäjillemme on kuitenkin tärkeää äänestää myös representaation puolesta. Vahvuutemme on ollut ehdokaslistojen moninaisuus, joka jäi nyt suppeammaksi – sen lisäksi, että vaaliliitto pakotti keskittämään ääniä yhden ehdokkaan taakse. Laajempi lista ja vapaa kisa olisi innostanut useampia äänestäjiä mukaan. Vaikka nostin omaa kannatustani lähes tuhannella äänellä, en pystynyt tavoittamaan uusien äänestäjien lisäksi kaikkia niitä äänestäjiä, jotka äänestivät meidän 24 ehdokasta edellisissä vaaleissa.

Neljäntenä tekijänä kannatuksen kaventumiseen vaikutti eduskuntavaalien erityisyys. Äänestäjät taktikoivat yleensä ääniään ja erityisesti eduskuntavaaleissa ääniä varjellaan tarkemmin – kuntavaaleissa on helpompi äänestää myös eduskunnan ulkopuolista puoluetta. Onnistuminen vaaleissa olisi vaatinut tämän tekijän kompensoimista, sekä lisäksi lukuisien uusien äänestäjien tavoittamista. 3312 ääntä Helsingissä kertoo, että tässä onnistuttiin osin, mutta ei kokonaan.

Vaalitaktisten tekijöiden lisäksi pitää tietysti arvioida myös puolueen omaa kampanjaa. Mielestäni teimme siinä parhaamme ja enemmänkin: hyvin pienillä resursseillamme onnistuimme moninkertaistamaan joka euron vaikutuksen, vaikka suuremmat resurssit mahdollistaisivat sen tietysti vielä paremmin. Kampanjamme lähti lentoon. Siitä kiitos kuuluu lukuisille aktiiveille ja tukijoillemme.

Vaalit ovat kuitenkin politiikkaa ja sisältöjä, joten on kysyttävä: olemmeko onnistuneet sekä kampanjassamme että aikaisemmin viestimään riittävän selkeästi siitä, miksi meitä tarvitaan? Ydinkannattajillemme asia on selvä. Me emme näe vaihtoehtona ihmisoikeustyön tekemistä lobbaajina muiden puolueiden sisällä silloin, jos puolueiden linja ihmisoikeuskysymyksissä ei ole kunnianhimoinen ja kirkas ja yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon edistäminen eivät olet kynnyskysymyksiä hallitusneuvotteluissa.

Monelle asia ei ole kuitenkaan yhtä selvä. Eikö riitä, että puolueissa on feministejä, ja feminismiin viittaavia aloitteita, ja yhdellä myös merkintä feminismistä puolueohjelmassa. Jos vaalit olivat myös feminismin voitto, eikö se riitä meille?

Ei, sillä Suomessa ei ole harjoitettu päivääkään feminististä hallituspolitiikkaa, feminististä talouspolitiikkaa tai feminististä ulkopolitiikkaa. Eduskuntaan valituista puolueista jokainen on ollut vuorollaan mukana tekemässä päätöksiä, joilla on ollut kielteisiä vaikutuksia sukupuolten tasa-arvolle, vähemmistöjen asemalle ja globaalin eriarvoisuuden vähentämiselle.

Nämä ovat ensimmäiset vaalit, joissa feministiset teemat ovat näkyneet voimakkaasti ehdokkaiden viestinnässä, vaalien alla annetuissa lupauksissa ja myös hallitusneuvotteluja koskevissa kommenteissa. Eduskuntaan valittiin ennätysmäärä naisia ja monia vahvoja feministejä.

Tämä ei ole tapahtunut sattumalta. Harjoitettu hallituspolitiikka on kutsunut vastareaktiota, mutta ei ole ollut itsestäänselvää, että se tapahtuu yhdenvertaisuusnäkökulman ja feminismin kautta. Feministinen puolue on pakottanut muut terästämään feminististä ja ihmisoikeuspolitiikkaansa, ja tehnyt tilaa muille feministeille laajentamalla keskustelun mahdollisuuksia ja osoittamalla, että feminismi ei ole puolueille mainehaitta.

Yhtäkään feminististä tekoa ei ole kuitenkaan tulevan hallituksen tai eduskunnan nimissä vielä tehty. Siksi puheet siitä, että Feministisen puolueen tehtävä on nyt täytetty, ovat ennenaikaisia. Tasa-arvo ja yhdenvertaisuus eivät ole vain vaaliesitteisiin painettuja sanoja, vaan tekojen ja toiminnan päämäärä. Teot ovat kuitenkin vielä näkemättä ja päämäärä saavuttamatta.

Vaikka tulos jäi tavoitteestamme, osoittivat nämä vaalit Feministiselle puolueelle sen olemassaolon välttämättömyyden.

Olemme puolue, jonka politiikassa syrjimättömyyden periaate on aina päätöksenteon tärkein tavoite. Me emme puolusta Frontexin epäinhimillistä rajavalvontaa Välimerellä, turvapaikanhakijoiden ja paperittomien asemaa heikentävää, hyväksikäytölle ja kiskonnalle altistavaa työvoiman saatavuusharkintaa, tai taloudelliset ehdot edellä tehtäviä tasa-arvouudistuksia eli ei oikeastaan uudistuksia ollenkaan. Me emme ole olleet mukana neuvottelemassa tilapäisen oleskeluluvan poistamisesta, subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaamisesta ja koulutusleikkauksista, tai puoltamassa hoivapalvelujen merkittävää taloudellista kiristämistä työntekijöiden ja hoivan laadun kustannuksella.

Puoluetta perustettaessa tavoitteemme ovat olleet muiden tekemän feministisen ihmisoikeuspolitiikan kirittäminen, oman poliittisen agendamme määritteleminen itse, ja pääsy niihin pöytiin, joissa päätöksiä tehdään.

Näistä viimeinen vaatii pitkäjänteistä työtä, emmekä odota pikavoittoja, vaikka nopea läpimurto kuntapolitiikkaan nosti sellaisia odotuksia kaikkialla. Tasa-arvo ei ole valmis, ihmisoikeuksia haastetaan enemmän kuin koskaan ja rasistinen oikeistopopulismi on lujittanut paikkaansa poliittisella kentällä.

Aiomme jatkossakin vaatia muilta kunnianhimoista feminististä ihmisoikeuspolitiikkaa, jatkaa työtä sen puolesta Helsingin kaupunginvaltuustossa ja ensi kuntavaaleissa tavoitella oman kannatuksemme nostamista kuntapolitiikan kautta – toivon, että silloin kaikki meille osoitettu kannustus ja tuki konkretisoituu vielä paremmin myös ääninä!

Tämä on minun koulutuslupaukseni

Muistatko sinäkin petetyn koulutuslupauksen? Minä muistan. Siksi aion nyt puolustaa suomalaista koulutusta. Sillä se on ansainnut kunnianpalautuksen.

Viimeiset kaksi hallitusta ovat leikanneet koulutuksesta yhteensä 1,5 miljardia euroa. Leikkauksia on tehty kaikilla asteilla varhaiskasvatuksesta korkeakoulutukseen. Mitä se on tarkoittanut käytännössä? Ainakin seuraavaa:

  • Varhaiskasvatuksesta on leikattu 30 miljoonaa. Päivähoito-oikeutta on rajattu, ryhmäkoot ovat kasvaneet ja tilakoot käyneet puutteellisiksi.

  • Peruskoulusta on leikattu 110 miljoonaa. Opetuksen määrää on vähennetty, ryhmäkoot ovat kasvaneet ja koulunkäyntiavustajien määrää on lisätty opetushenkilöstön kustannuksella.

  • Lukiosta on leikattu 60 miljoonaa. Opetuksen määrä on vähentynyt, kurssitarjonta on kaventunut, lukioita on lakkautettu, ryhmäkoot ovat kasvaneet ja itseoppimista on lisätty.

  • Ammattikouluista on leikattu 300 miljoonaa. Lähiopetus on vähentynyt, jotkin ryhmät ovat jääneet kokonaan vaille opettajaa, ikäluokkia on yhdistetty toisiinsa, oppimateriaalit ovat heikentyneet, opetusvälineitä ei ole tarpeeksi ja kouluista on irtisanottu 2000 työntekijää.

  • Ammattikorkeakouluista on leikattu 250 miljoonaa. Yli 2000 on irtisanottu, lähiopetus on vähentynyt, opetusta on korvattu virtuaalikursseilla, kurssitarjontaa on kavennettu ja koulutusohjelmia lopetettu.

  • Yliopistoilta on leikattu 300 miljoonaa ja tutkimusrahoituksesta toiset 300 miljoonaa. Yli 3500 työsuhdetta on lopetettu, kurssitarjontaa on kavennettu ja harvennettu ja tutkimusinfraa eli laitteistoja, aineistoja ja palveluita on vähennetty, hallintotehtäviä on siirretty tutkijoille opetuksen ja tutkimustyön kustannuksella.

Varhaiskasvatukseen ja peruskouluun kohdistuvat leikkaukset kaventavat yhteiskunnallista osallisuutta ja demokratiaa, sillä niiden vuoksi yksilön lähtökohdat määrittävät oppimispolun muotoutumista aiempaa enemmän. Lisäksi osa kunnista on kyennyt kompensoimaan leikkauksia omalla rahoituksella, joten alueellinen eriarvoisuus on lisääntynyt leikkausten myötä.

Lukioissa leikkaukset ovat vähentäneet opetustarjontaa ja ammattikouluissa lähiopetusta heikentäen koulutuksen laatua ja opiskelijoiden tukiverkkoja.

Korkeakouluissa leikkaukset ovat johtaneet ammattikorkeakouluissa opiskelevien nuorten opetuksen laadun radikaaliin heikentymiseen ja yliopistoissa erityisesti nuorten tutkijoiden tulevaisuuden näkymien heikkenemiseen.

Samaan aikaan on leikattu myös opiskelijoiden toimeentulosta. Korkeakoulutasolla viime hallitus leikkasi opintorahaa 86 euroa ja vähensi tukikuukausien määrää. Myös aiemman hallituksen päätös sitoa opintoraha indeksiin peruttiin vuonna 2015 vain kahden vuoden voimassaolon jälkeen. Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön rahoitus on vähentynyt samaan aikaan, kun opiskelijoiden mielenterveyspalveluiden kysyntä on kasvanut. Lisäksi vuonna 2017 otettiin korkeakouluyhteisöjen vastustuksesta huolimatta käyttöön lukukausimaksut EU- ja ETA-alueen ulkopuolisille opiskelijoille. Samalla avattiin ovi lukukausimaksuille Suomessa.

Niin koulutukseen kuin opiskelijoiden toimeentuloon kohdistuneet leikkaukset kaventavat oppimispolkujen yhdenvertaisuutta ensiaskeleista lähtien. Se on haitaksi paitsi yhteiskunnalle, myös yksilölle. Esimerkiksi Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön vuonna 2016 toteuttaman Korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimuksessa 61 prosenttia vastasi asumismenojen vievän yli puolet käytettävissä olevista varoista. Lisäksi 16 prosenttia piti toimeentuloaan erittäin niukkana ja epävarmana. Psyykkinen oireilu oli lisääntynyt sekä ammattikorkeakoulu- että yliopisto-opiskelijoilla. Niukkuus vaikutti hyvinvointiin ja opiskelijoiden jaksamiseen, minkä lisäksi opintotukien leikkaus on eriarvoistanut opiskelijoita entisestään. Niin ei kuitenkaan tulisi olla, sillä nuoriin investointi on investointi tulevaisuuteen. Opiskelijoiden tasa-arvosta on pidettävä kiinni ja heidän hyvinvointiaan on tuettava. Se tehdään näin:

Opintorahaa on nostettava kohti perusturvan tasoa ja se on sidottava indeksiin. Opintorahan tulee riittää toimeentuloon ilman, että opiskelija joutuu nostamaan lainaa ruokaostoksiinsa.

Koulutusleikkaukset on peruttava kaikilta asteilta ja toisesta asteesta on tehtävä aidosti maksuton.

Ryhmäkoot on saatava varhaiskasvatuksessa ja peruskouluissa kohtuullisiksi ja ammattikouluissa lähiopetuksen saatavuus on taattava.

Yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen perusrahoitus on turvattava pitkäjänteisesti. Korkeakoulujen on jälleen kyettävä rakentamaan sitä inhimillistä pääomaa, jonka varassa tulevaisuutemme nojaa.

Lukukausimaksuista on luovuttava, sillä ilman lukukausimaksuja Suomeen olisi mahdollista houkutella parhaat osaajat huolimatta lähtömaiden tulotasosta, mikä edistää myös heidän työllistymistään Suomessa.

Suomalainen koulutus ansaitsee kunnianpalautuksen, sillä laadukas varhaiskasvatus, kaikille yhtenäinen ja maksuton peruskoulu sekä kansainvälisessä vertailussa pärjäävät korkeakoulut ovat tehneet Suomesta kansainvälisesti arvostetun koulutuksen kärkimaan. Tarvitsemme politiikkaa, joka huolehtii, että koulutusjärjestelmämme onnistuu tasaamaan kotitaustoista juontuvia eroja ja purkamaan koulutuksen esteitä ja köyhyyden periytymistä myös tulevaisuudessa. Politiikkaa, joka huolehtii, että opiskelijat voivat hyvin. Näitä asioita haluan olla seuraavassa eduskunnassa edistämässä.

Millä tämä kaikki rahoitetaan?

“Millä tämä kaikki maksetaan?” Kysymys lienee tuttu jokaiselle, joka on kritisoinut mittavia leikkauksia ja puolustanut taloudellisia panostuksia hyvinvointiin. Niinpä se on tuttu myös minulle. Feministisen puolueen politiikan tekemisen lähtökohtana on yhteiskunnallinen tasa-arvo, hyvinvointi ja oikeudenmukaisuus. Nämä ovat arvoja, joista haluamme pitää kiinni myös taloudellisesti vaikeina aikoina. Mikäli politiikan pyrkimyksenä on entistä tasa-arvoisempi Suomi ja maailma, tulee tasa-arvoon panostaa. Se tarkoittaa myös taloudellista panostamista. Esimerkiksi näin:

Feministinen puolue haluaa uudistaa sosiaaliturvaa riittävällä perustulolla ja lapsilisien korotuksilla. Haluamme investoida hoivaan satsaamalla lastensuojeluun ja vanhustenhoitoon. Edellytämme lapsi- ja vanhusasiavaltuutetun viran perustamista sekä konkreettisia toimia ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi. Perhevapaauudistus on vietävä maaliin, hammaslääkäriin on päästävä nopeammin ja opintotuet on sidottava indeksiin. Lisäksi Suomen on kannettava globaalia vastuuta nostamalla kiintiöpakolaisten määrää huomattavasti ja tuettava laillisten pakolaisreittien sekä humanitaaristen passien käyttöönottoa. Yhteiskunnan on oltava turvallinen kaikille, ja siksi turvakotipaikkojen määrä tulee nostaa Istanbulin sopimuksen edellyttämään 500:aan ja erityisen haavoittuvassa asemassa olevien pakolaisten majoituksen turvallisuus on taattava.

Feministisen puolueen esitysten lähtökohta ei ole ‘ylimääräisen’ hyvän jakaminen, vaan perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Myös tutkijat suhtautuvat penseästi jyrkkään leikkauspolitiikkaan laskusuhdanteen aikana ja varoittavat erityisesti lapsiin ja nuoriin kohdistuvista leikkauksista ja siitä kuinka kalliiksi ne tulevat pitkällä aikavälillä. Siitä huolimatta joka kerta, kun esitämme vaihtoehtoja leikkauksille, kuuluu kysymys: “Millä tämä maksetaan?”

Feministiselle puolueelle talous ei ole itseisarvo, vaan hyvinvoinnin väline. Siksi haluamme tarkastella taloutta moniulotteisesti. On esimerkiksi syytä pohtia, kenen hyvinvointia palvelevat neljän miljardin suuruiset yritystuet, joista osa jaetaan saastuttaville yrityksille aikana, jona ilmastonmuutoksen ehkäisyn tulisi olla kaiken politiikan tekemisen keskiössä. On pohdittava, miksi työtulojen verottaminen on kireämpää kuin omaisuuden verottaminen. On pohdittava, millainen on hyvinvoinnin tulevaisuus, mikäli kasvatuksesta ja koulutuksesta leikataan samassa suhteessa kuin viime vuosina. On myös pohdittava, miksi hyvinvointivaltion rahoituspohjaa on heikennetty 2000-luvulla muun muassa siirtämällä verotusta tuloista kulutukseen, pitämällä pääomaverotuksen progressio hyvin loivana, alentamalla yhteisöveroa ja keventämällä työn verotusta.

Feministisessä politiikassa hyvinvointiin panostaminen tarkoittaa resurssien oikeudenmukaista jakamista. Se tapahtuu näin: Hyvinvointia ja oikeudenmukaisuutta tulee vahvistaa leikkaamalla yritystuista, kiristämällä pääomaverotuksen progressiota, palauttamalla varallisuusvero ja nostamalla yhteisöveroastetta (joka on yksi EU:n alhaisimmista). Taloutta tulee vakauttaa myös nostamalla työllisyysastetta – eikä pyrkiä siihen työttömiä suitsien, vaan parantamalla yrittäjien ja epätyypillisissä työsuhteissa olevien ihmisten sosiaaliturvaa ja helpottamalla ensimmäisen työntekijän pakkaamista. Näin lasketaan yrittämisen kynnystä ja vaikutetaan työllisyyteen. Lisäksi työllisyystoimia tulisi keskittää työelämässä syrjintään kohtaaviin ryhmiin, kuten nuoriin, naisiin, vammaisiin henkilöihin, maahanmuuttajiin ja yli 55-vuotiaisiin. Konkreettinen esimerkki työllisyystoimien kohdentamisesta on perhevapaauudistus, jolla olisi positiivinen vaikutus naisten työllistymiseen ja työmarkkina-asemaan. Siitä huolimatta perhevapaauudistus kaatui viime hallituskaudella liian kalliina.

Siinä, missä Feministinen puolue on valmistautunut vastaamaan kysymykseen “mistä rahat?”, leikkauksia ajavilta puolueilta harvemmin kysytään: Miten rahoitetaan veroalennukset? Kuka korvaa hallintarekisterien taakse kätketyt voitot? Kuka kustantaa inhimillisestä pääomasta tehtävät leikkaukset, joiden kulut maksetaan korjaavana työnä myöhemmin? Jos talous on itseisarvo eikä hyvinvoinnin väline, ketä sen on tarkoitus palvella?

Koska Feministisen puolueen kaiken politiikan lähtökohtana on yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden lisääminen, on sitä vahvistettava myös taloudessa – ja myös taloudellisesti haastavina aikoina. Sillä feministisessä politiikassa talous ei saa olla yhdenvertaisuuden esteenä, vaan sen on oltava tasa-arvon työkalu.